Sallassa toimii erityisen aktiivinen kotiseutuyhdistys, Salla-seura, joka vaalii kotiseutunsa perinteitä kummallakin puolella valtakunnan rajaa. Yhdistys on edelläkävijä kansainvälisessä yhteistyössä. Silloin, kun viranomaisten asioiden hoito on tökkinyt, seura on jaksanut puskea eteenpäin.
Tiistaina Sallapäiviin liittyen järjestettiin vanhan Sallan puolella jumalanpalvelus ja kansalaisjuhla. Vaikka itse kuulunkin lavean tien kulkijoihin, en koskaan ole vierastanut uskovia enkä uskontoja. Eduskunnassakin parhaimpiin juttukavereihini kuuluu kaksi lestadiolaista keskustan kansanedustajaa: Tapani Tölli Oulun vaalipiiristä ja Seppo Särkiniemi Uudeltamaalta.
Tällaisten uskovien kanssa on helppo tulla juttuun: heidän uskonsa on ymmärtävää, ei tuomitsevaa. Kummallakin kollegalla on kaiken lisäksi loistava huumorintaju.
Juhlapuheiden jälkeen laskimme seppeleet yhtälailla suomalaisten sankarivainajien, vakaumuksensa puolesta kaatuneiden kuin venäläisten ja saksalaisten sotavainajien muistomerkeille. Katkeamattomat nimiluettelot paasien kyljessä muistuttivat sodan mielettömyydestä ja siitä hirvittävästä hinnasta, joka joudutaan maksamaan, kun aseet puhuvat.
Ajatusleikkinä mietin, kuinka mielenkiintoista olisi tökätä sormensa jollekin kohtaa nimilistaa, poimia yksi vainaja ja lähteä selvittämään, kuka oli se Viljo tai Lauri, joka antoi henkensä puolustaessaan kotikontujaan. Tai mitä mietti se Igor tai Franz, joka joutui kuolemaan vieraassa maassa tuhansien kilometrien päässä kotoaan, kun kohtalon sormi niin osoitti.
Kansalaisjuhlan lopulla pilvet väistyivät ja paljastivat Sallatunturin jyhkeän hahmon. Toivottavasti siinä oli symboliikkaa tulevaisuutta ajatellen.
Sotavuosien tapahtumat ovat yllättävän lähellä tätä päivää. Vast'ikään löydettiin niitten siviilien jäänteet, jotka partisaanit ottivat vangikseen Seitajärvellä. Moni partisaani-iskujen kohteeksi joutunut tuli jututtamaan Sallan torilla. Osa oli saanut valtionkonttorin korvauksen, osa ei.
Jo eduskuntakäsittelyn aikana saattoi nähdä, että partisaani-iskujen korvausasia ei hoidu parhaalla tavalla. Kymmeniä vuosia hiljaisesti taakkaansa kantaneet ihmiset jaettiin perusteetta eri kasteihin. Kyse ei lopultakaan ole rahasta, vaan tunnustuksesta. Siksi tässä asiassa valtio säästi väärässä kohtaa. Eduskunnassa äänes-timme asiasta, mutta hävisimme.
Ilman kotiseutuyhdistysten, kyläseurojen ja omista juuristaan kiinnostuneitten aktiivisten kansalaisten panosta Lappi olisi kesäaikaan paljon hiljaisempi, kuin on nyt. Jokaisessa pitäjässä järjestetään jonkinlainen juhla.
Osalla tapahtumista on jo vuosikymmenten perinteet ja tapahtumien kirjo yltää laidasta laitaan: uistelukilpailut ja rantakalajuhlat, Papatuspäivät, Jutajaiset, jalkapalloturnaukset, perinne- ja pitäjäpäivät ja lukuisat muut tapahtumat keräävät ainakin kerran vuodessa yhteen nekin, jotka kylästä ovat lähteneet.
Tänä päivänä vierailen itse Unarin-Luusuassa Sodankylän etelälaidalla. Unarin Akatemian Maailman kylät –tapahtuman järjestäjät ovat koonneet hienon alustajakaartin ja ohjelman. Lapin metsien käyttö on ohjannut maakunnan kehitystä hyvässä jos pahassakin.
Päivän teema tuntuu siksikin läheiseltä, että olen työurani aloittanut metsätöissä ja saanut alalle koulutuksen Hirvaalla. Ehdin nähdä Savukoskella viimeisen varsinaisen jätkäsukupolven väistymisen. Ne miehet kasvoivat kovaan työhön ja ehdottomaan rehellisyyteen.
Vieläkin, kun lappilainen mies haluaa aikaa ja tilaa itselleen, hän lähtee syviin metsiin. Ahistus karisee halonhakkuussa, tammukkaojalla, tulilla loikoillessa tai hillojen perässä juostessa.
Jokamiehen oikeudet takaavat meille oopperan, johon ei tarvitse osoittaa joka vuosi 30 miljoonaa euroa valtion kassasta.
Aivan yhtä tärkeä on vapaa metsästysoikeus, johon siihenkin on yritetty kajota useamman kerran. Ei kannattaisi enää yrittää.
Hienoja hetkiä kesätapahtumissa ja luonnon helmassa teille kaikille.
Markus Mustajärvi, eduskunta.